Kun saavuimme Firenzen lentokentälle, olin innoissani tulevista kolmesta viikosta täysin minulle vieraassa ympäristössä. Ensimmäisenä huomasin taksissa istuessani aivan kaoottisen liikenteen. Se oli niin toisenlainen kuin Suomessa ja siihen tottuminen veikin aikaa, että itse oppi liikkumaan sen seassa. Taksimatkalla asunnollemme huomasin myös aivan eri tyylillä rakennetut talot. Ne olivat värikkäitä, erikokoisia ja – mallisia ja ikkunoissa oli aivan ihanat ikkunaluukut. Sellaista ei Suomessa näe. Eikä näe muuten niin kapeita katujakaan kuin Italiassa! Kerran bussissa ollessani huomasin, kun bussin kyljet raapivat tien sivuihin parkkeerattujen autojen sivupeilejä ja matka sen kun jatkui. Kaikki kadut olivat periaatteessa kivikatuja ja talot todella koristeellisia.
Asunnossamme huomasin myös kaikenlaisia eroja, esim. tiskiharjoja ei Italiassa käytetä vaan pesusieniä, sekä vesi oli täysin kloorista. Suihkussa käydessäkin tuntui, että pesee itsensä pelkällä kloorilla, joka ei tehnyt iholle kovinkaan hyvää, kun olen kloorille allerginen. Italiassa myös siivotaan toisella tavalla. Imuria ei asunnostamme löytynyt eikä kunnon moppia vaan ainoastaan erilaisia harjoja. Ei niillä pölypalloja lattialta kylläkään saanut siivottua vaan lähinnä niitä pyöritteli pitkin lattiaa.
Minulle täysin uutena asiana tuli bussilla liikkuminen. En ole koskaan Suomessa joutunut käyttämään busseja. Äkkiä siihen kyllä tottui, vaikka ensimmäisenä työpäivänä hieman jännitti, että osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois ja kyllä minä sitten osasin.
Työpaikallani, joka oli Firenzen suurin hotelli, löysin paljon samoja piirteitä kuin Suomen hotellissa, mutta eroja oli vähintään yhtä paljon. Yksi, mikä niistä paistoi eniten silmiini, oli asiakaspalvelu. Jos työntekijöillä oli keskenään jokin asia kesken tai vaikka toinen juttu kesken, asiakkaan annettiin odottaa ja keskeneräiset hommat tai työkaverin kanssa kuulumisten vaihtamiset hoidettiin loppuun. Monesti asiakas joutui odottamaan kauan aikaa. Niin ei ole koskaan Suomessa. Ei ainakaan ollut minun työssäoppimispaikallani. Siellä palveltiin aina ensimmäisenä asiakasta ja puhelimeenkin jätettiin vastaamatta, jos asiakas odottaa. Kaupoissa tämän saman huomasi myös; myyjillä oli aina keskenään oikein hauskaa, mutta asiakkaita ei edes välttämättä huomioitu.
Kun kävimme ihan oikeassa italialaisessa ravintolassa syömässä (mitäs muutakaan kuin pizzaa), huomasimme, että ruoka on todella suolaista, mutta ruoan kanssa tarjoiltavassa leivässä ei ollut ollenkaan suolaa. Kolmen viikon aikana näki selvästi myös sen, että aina ruokajuomana on viiniä. Ihan aina.
Olimme innoissamme päästessämme shoppailemaan italialaista muotia, mutta tulimme karvaasti pettymään, sillä Firenzessä oli jopa kalliimpaa kuin Suomessa. Todella kallista, lähestulkoon mitään ei saanut alle sadalla eurolla. Italiassa vallitsee vielä tällainen ”pienten putiikkien kulttuuri” eli siellä ei oikeastaan ollut ostoskeskuksia vaan kaikki kaupat oli todella pienenpieniä ja vierivieressä. Ehkä kovat hinnat johtuivatkin juuri niin kovasta kilpailusta ja suppeasta valikoimasta. Kävimme myös shoppailujen lomassa Galleria Academiassa, museossa, jossa sijaitsee aito Michelangiolon Daavid – patsas.
Italialaiset ihmiset ovat aivan ihania. He ovat niin ystävällisiä ja hyvä sydämisiä. Tosin, näin vaaleakin ihminen kuin minä, oli italialaisille erikoista ja sen tuntui välillä hassulta. Yleensä minua luultiin amerikkalaiseksi tai englantilaiseksi, koska turisteista suurin osa on jompaakumpaa ja kun sanoin, että olen kotoisin Skandinaviasta, kaikki oli ihan haltioissaan. Italialaiset ovat kyllä puheliaampia kuin suomalaiset, mutta muuten olemme itseni mielestä aika samanlaisia. Sen takia Italiaan olikin niin helppo sopeutua, he ottivat heti harhaluulottomasti vastaan ja olivat kiinnostuneita kuka minä oikein olen.
